Ajatuksia lasista ja lasitaiteestani sekä lasimaalauksistasta taiteena

Ajatuksia lasista ja lasitaiteestani

Lasi

Lasin haurauden takia vain muutamia esineitä on säilynyt muinaisilta ajoilta. Ensimmäiset lasiesineet valmistettiin lähi-idässä, Egyptissä yli 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ne olivat helmiä ja astioita, jotka oli tehty hiekkasta tehdyn muotin ympärille. Keskiaikana Euroopassa Venetsiasta tuli lasin ja lasikorujen valmistuksen maailman keskus. Vaikka Venetsia säilyttikin etumatkansa vuosisatojen ajan, myös saksalaiset, hollantilaiset ja muut eurooppalaiset kehittyivät eteviksi lasintekijöiksi. Foinikialaiset keksivät lasinpuhallusmenetelmän 1. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Termi ”lasimaalaus” tarkoittaa ikkunaa, mikä on tehty liittämällä yhteen erivärisiä lasipaloja. Länsimaista vanhimmat jälkipolville säilyneet lasimaalaukset ovat 11. vuosisadalta jälkeen Kristuksen, mutta hienoimmat lasimaalaukset ovat peräisin goottilaisen taiteen ja arkkitehtuurin ajalta, noin vv.1130-1330. Islamilaisissa maissa värillistä lasia on käytetty puisissa- tai stuccokehyksissa 12. vuosisadan alusta saakka. Lasimaalaustekniikka on muuttunut vain vähän 11. vuosisadan jälkeen. Eriväriset lasipalat kootaan yhteen lyijykiskojen avulla, minkä jälkeen lyijykiskot tinataan yhteen kiinteäksi kokonaisuudeksi. Valmis työ kiinnitetään ikkunaan. Amerikkalainen Louis Comfort Tiffany (1848-1933) kehitti Tiffany-tekniikan. Tätä tekniikkaa kutsutaan myös kuparifolio-tekniikaksi, koska siinä lasipalojen ympärille laitetaan ensin kuparifolio, jonka toisella puolella on liima, ja sen jälkeen lasipalat tinataan yhteen. Tämä tekniikka tekee mahdolliseksi yhdistää pieniä ja muotoiltuja paloja. Tiffanyn lamput, ikkunat, vadit ja muut tuotteet ovat maailmankuuluja ja hän oli suurin amerikkalainen Art Nouveau-tyylin vaikuttaja.

Lasitaiteeni

Olen työskennellyt lasin parissa vuodesta 1986 lähtien. Tätä ennen, ylioppilaaksi tuloni jälkeen, opiskelin sosiaalipolitiikkaa Tampereen yliopistossa ja valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 1972. Valmistumiseni jälkeen toimin sosiaalihuollon eri tehtävissä vuoteen 1988. ”Toinen elämäni” alkoi, kun tutustuin lasiin vuonna 1986. Kävin monia kursseja, mutta halusin kuitenkin oppia enemmän. Tuohon aikaan Suomessa oli vain yksi paikka, jossa oli mahdollista opiskella lyijylasi-, Tiffany-sulatus- ja veistostekniikoita, Limingan taidekoulu. Opiskelin siellä vuosina1988-1989. Koulun lopettamisen jälkeen olen työskennellyt vapaana taiteilijana Tampereella, jossa minulla on oma lasistudio.

Tiffany- ja lyijylasitöiden ohella käytän myös lasinsulatustekniikkaa, johon olen saanut lisäoppia v. 1994 Saksassa. Käytän sulatusta joko lyijylasityön osana tai sellaisenaan. Useinmiten teen lautasia tai vateja. Suunnittelun jälkeen teen tai teetän muotin, leikkaan lasit ja sulatan ne lasinsulatusuunissa yhdeksi kokonaisuudeksi. Sulatuslämpotila vaihtelee n. 700 – 900 C ja työstä riippuen  tarvitaan yksi tai useampia sulatuksia. Sulatettavien lasien täytyy olla keskenään yhteensopivia, muutoin esine särkyy. Lasiveistoksissani olen käyttänyt kaikkia osaamiani tekniikoita.

Teen myös lasihelmiä ns. lampputekniikalla. Helmien valmistukseen tarvitaan happi-propaanikaasupoltin, lasipuikkoja ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu mandrilli, ohut tanko. Lasipuikko kuumennetaan liekissä notkeaksi, nestemäiseksi, noin 1000o C, jonka jälkeen massaa pyöritetään metallitangon ympärille. Valmis lasihelmi jäähdytetään hitaasti lasiuunissa. Helmistä valmistan erilaisia koruja, yhdistän niitä myös hopeaan. Tarvittaessa voin käyttää niitä tai muita lampputekniikalla aikaan satuja tuotoksia myös muissa lasitöissäni. 
Lasille luonnostaan kuuluvat ominaisuudet, loisto, värit, kauneus ja herkkyys sekä sen mukautuminen moninaisiin muotoihin selittävät sen viehätyksen. Lasi ei myöskään ole helppo materiaali työskennellä, joten on aina kiehtovaa koettaa saada syntymään mielensä mukainen taideteos. Pidän abstrakteista ja geometrisistä kuvioista tai muodoista, mutta kun olen tarpeeksi kauan tehnyt niiden kaltaisia töitä, haluan tehdä jotakin muuta, esimerkiksi luontoon liittyvää.
Koko elämäni ajan olen ollut kiinnostunut erilaisista taiteenlajeista ja tehnytkin öljyvärimaalauksia, akvarelleja, keramiikkaa, kudontatöitä ja niin edelleen. Kaikki tämä auttaa minua työssäni lasin parissa; se antaa joustavuutta ajatuksilleni suunnitellessani töitäni ja vapautta toteuttaa ideani.
Lasitaidettani on ollut esillä monissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla. Olen toiminut myös Tiffany- ja lyijylasitöiden opettajana vuoden1997 alkuun saakka. Tällöin muutimme mieheni kanssa Riadiin, Saudi Arabiaan. Hän työskenteli silmälääkärinä King Faisal Specialist Hospital and Research Centre-nimisessä sairaalassa ja itse toimin vapaana taiteilijana.

Riadissa minulla oli kolme isoa näyttelyä Suomen suurlähetystössä. Töitäni oli esillä myös paikallisessa Galerie Turathissa sekä muissa pienimuotoisissa esittelyissä.Vuonna 2001 minua ja toista suomalaista taiteilijaa pyydettiin osallistumaan ensimmäiseen saudinaisten ja ulkomaalaisten naistaitelijoiden näyttelyyn. Pyyntö näyttelyyn tuli ministeriöstä ja saudiarabialaiseen tapaan avajaisia oli kahdet; näyttelyn miehille (edes taiteilijat eivät voineet olla läsnä, koska olivat naisia) avasivat prinssit ja naisille prinsessat. Me olimme näyttelyn ainoat länsimaalaiset taiteilijat. Koska näyttely oli ensimmäinen laatujaan, se sai suuren julkisuuden sekä lehdissä, radiossa että televisiossa, jonne minut pyydettiin yhden paikallisen taiteilijan kanssa esittelemään omaa taidettamme. Riadissa oleskelumme kesti kuusi vuotta, vuoden 2002 joulukuuhun, jolloin muutimme takaisin Suomeen, Tampereelle. Lasitöiden tekeminen, opetus- sekä yhdistystoiminta  alkoi jälleen kotimaassa. Vuonna 2003 perustimme muutamien lasitaiteilijoiden kanssa Suomen Lasitaiteilijat  ry:n, koska lasimaalaustaiteen tekijöille ei ollut yhdistystä. Nykyisin yhdistykseen kuuluu myös muuta lasitaidetta tekeviä. Vuosina 2005 – 2008 minulla oli oma lasigalleria Galleria Soiliartglass, Hämeenpuistossa Tampereella. Nykyisin galleria on oman lasistudioni yhteydessä. Näyttelytoiminta jatkuu yksin ja yhdessä toisten taiteilijoiden kanssa.
Lasi vie mennessään!




Lasimaalaukset, ovatko ne taidetta?

Lasimaalausten alku ulottuu roomalaisajalle (0 – 400 jKr.), jolloin alettiin valmistaa puhaltamalla ns. sylinterilasia. Sylinterit pienittiin ruuduiksi ja kiinnitettiin lyijyraameihin. Tämä johti suurempien ikkunapintojen kokonaisuuksiin ja siten kulttuurihistoriallisesti merkittävään keksintöön, lasimaalauksen syntyyn.

Suomessa lasimaalaustaiteen alkuvuosien historia tunnetaan huonosti. Keskiajalla ( n. 1200-1560) ja uuden ajan alkupuolella (1560-1700) rakennettiin vain vähän monumentaalirakennuksia. Kirkkorakennukset olivat puuta ja lasit helposti särkyviä.  Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että Jomalan kirkossa Ahvenanmaalla on ollut lasimaalauksia 1200-luvulla. 1300-luvulta Raision puukirkosta peräisin olevat lasimaalukset ovat nykyisin Suomen Kansallismuseossa.
Nauvon ja Sauvon kirkkojen 1400-luvulta olevat kuori-ikkunoiden lasimaalaukset ovat ainoat säilyneet alkuperäiset keskiaikaiset lasimaalaukset alkuperäisessä paikassaan.
Uskonpuhdistus alkoi 1520-luvulla, ja se poisti kirkoista koristeet. Kun lasimaalauksia alkoi 1600- 1700-luvuilla esiintyä, ne olivat aateliston lahjoittamia vaakunoita koristeineen.

1800-luvulla uusgotiikka aloitti lasimaalausten kukoistuskauden Keski-Euroopassa ja Suomessa. Goottilaistyylisiin kartanoihin ja kirkkoihin alettiin tehdä lasimaalauksia suippokaarisiin ikkuna-aukkoihin. Tältä ajalta huomattavimmat lasimaalaukset ovat Turun Tuomiokirkossa.
1800-luvun lopulla myös Akseli Gallen-Kallela valmisti lasimaalauksia, jotka hän teki Ruoveden Kalelassa. Yleensä taiteilijat eivät itse valmistaneet lasimaalauksiaan, vaan ne valmistettiin verstaissa Saksassa, Ruotsissa ja 1898 lähtien Suomessa Salomo Wuorion maalausliikkeessä Helsingissä.
Art Nouveau ja jugend (1800-luvun loppu ja 1900-luvun alkuvuosikymmenet) toivat lasimaalaukset ei vain osaksi rakennuksia, vaan myös osaksi sisustamisen kokonaisvaltaista suunnittelua. Louis Comfort Tiffanyn kehittämä kuparifoliotekniikka mahdollisti monimuotoisempien ja pienten lasinpalojen yhdistämisen toisiinsa, lyijyhän oli ja on jäykkä materiaali.

Lasimaalaustaiteen opetus alkoi Suomessa vasta 1979, kun amerikkalainen lasitaiteilija Mary Jane Gregory saapui Suomeen ja aloitti opetuksen Limingan taidekoulussa. Aluksi opetus oli opintoviikkoja ja varsinainen lasilinja toimi siellä v. 1985 – 1989. Lasiopintoihin kuuluivat muiden taideaineiden ohella lyijykisko-, kuparifolio-, sulatus- ja lasimaalustekniikka sekä lasiveistokset.
Tällä hetkellä lasitekniikoita opetetaan Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen Kihniön opetuspisteessä, Hämeen ammattikorkeakoulussa Hämeenlinnassa ja jonkin verran Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä.
Mary Jane Gregory toi tullessaan ns. studiolasitekniikan Suomeen. Tämä tarkoittaa sitä, että lasitaiteilija suunnittelee ja valmistaa lasimaalauksen alusta loppuun itse. Työssään hänellä on taito käyttää hyväkseen erilaisia lasitekniikoita ja hän myös tietää, miten tehdään kestävä lasimaalaus.
Lasimateriaalin ja valmistusmenetelmien tunteminen on tärkeää, jotta pystyy luomaan ja toteuttamaan omaa taidettaan.

Lasimaalauksia ei ole pidetty taiteena. Esimerkiksi apurahoja haettaessa lasi on taidekäsityö-nimikkeen alla, eikä lasimaalaustaiteelle ole paljon apurahoja myönnettykään.
Vuonna 2003 perustettu Suomen lasitaiteilijat ry on valtakunnallinen lasitaiteilijoiden yhdistys, joka tekee työtä, jotta lasimaalaustaide miellettäisiin yhdeksi taiteen alaksi, ja että lasitaiteen eri alueet  tulisivat tunnetuiksi ihmisten keskuudessa. Tietysti yhdistys toimii myös  ammattijärjestönä.
Lasin tekemisen yksi osa-alue on kansalaisopistoissa tapahtuva lasinkäsittelymenetelmien opetus, jota osa lasitaiteilijoista myös antaa. Lasiharrastus on tuonut iloa monien ihmisten elämään, kun voi toteuttaa omia tai jonkun muun suunnittelemia ideoita. Näiden töiden tekeminen ei kuitenkaan vähennä ammattitaiteilijoiden teosten arvoa. Ne ovat samalla lailla kaksi eri asiaa, kuin on kansalaisopistojen akvarelli-, öljymaalaus-, grafiikka- tai keramikkaoppilaiden töiden ja heitä opettavien ammattitaiteilijoiden töiden ero.

Itse olen Mary Jane Gregoryn oppilas ja työskennellyt lasin parissa jo 24 vuotta. Lasissa viehättää sen monipuolisuus ja mahdollisuudet. Se ei ole helppo materiaali, joten on aina kiehtovaa ja haasteellista saada aikaan ajatuksissa ollut lopputulos. Lasimaalausta tehdessä idea ja siitä valmistettu maalaus paperilla ovat vasta lähtökohdat, sen jälkeen tulee tekninen toteutus. On kiinnostavaa käyttää perinteisen lyijytysmenetelmän ohella myös muita menetelmiä ja materiaaleja. Usein aiheeni ovatkin sellaisia, että työn toteuttamiseksi on ensin keksittävä toteuttamistapa. Lasin parissa työskentelyn vaativuus tekee siitä mielenkiintoista ja mielekästä. Lisäksi on ollut antoisaa toimia opettajana ja nähdä, kuinka paljon omin käsin tekeminen antaa ihmisille.
Mielestäni lasimaalaus voi ehdottomasti olla taidetta, kun riittää luovuutta, omaperäisyyttä ja taitoa toteuttaa ajatuksensa. Itseasiassa ne ovat enemmänkin kuin taidetta silloin, kun taiteilija luo työnsä eli tekee ensin maalauksen paperille tai kankaalle, osaa sen vielä toteuttaa ja saa sen kestämään niin haastavasta materiaalista kuin lasi. Toivottavasti sen arvo huomataan vähitellen myös taiteesta kiinnostuneiden, arvostelijoiden ja myös rahoittajien keskuudessa.